Kari Arvola

Presidentinvaaleissa 2012 on yksikäsitteisesti kysymys siitä, hallitseeko tätä maata tulevaisuudessa puhdas kokoomusvetoinen hallituskoalitio kvasivasemmistolaisine peesaajineen.

Jos presidenttinä on Sauli Niinistö, saa kokoomushallitus vapaat kädet sekä perinteisen ulkopolitiikan, että turvallisuuspolitiikan ja eurooppapolitiikan kentillä. Niinistöllä ei ole halua, joskaan ei kykyäkään asettua vetämään linjoja sellaisessa tilanteessa, jossa euroryhmä ja EU unionina todella alkaa rakoilla.

Sehän tarkoittaa samalla tilannetta, jossa vahvat ajavat omia, lue: finanssi- ja pankkimaailman vallapitäjien etuja ja panevat veronmaksajat kautta linjan rahoittamaan näiden alati kasvavia tarpeita. Näyttöä tällaisen politiikan tulosta näyttämölle on saatu koko euromaiden velkakriisin ajan. Sauli Niinistö on yhteiskunnalliselta asemaltaan vallan vartija ja finanssimaailman etujen valvoja.

Pekka Haavisto on herraspoika, jolla on kiistatta kokemusta kansainvälisissä erityistehtävissä. Hänen saavutuksistaan ja lausunnoistaan voisi tehdä listan, mutta se sisältäisi myös hänen kannaltaan epäedullisia saavutuksia, lausuntoja ja kannanottoja. On selvää, että Haavistolta puuttuu sellainen selkäranka, jota mahdollisen kriisiajan valtiomieheltä edellytetään.

Vaikka Haavisto itse on korostanut yhteyksiään Nyky-Venäjälle, en usko niistä olevan Suomelle hyötyä. Ei se auta, jos on tuttuja kansalaisjärjestöissä ja pidetään yhteyksiä erilaisiin oppositioliikkeisiin. Se monipuolistaa luonnollisesti näkemyksiä ja voi olla henkilökohtaisesti antoisaa. Mutta Venäjällä ei valtaa pidä vaihtoehtoinen oppositioliike, vaan ruoristaan tiukasti kiinni pitävät valtapolitiikan taitajat. Haavisto ei ole Venäjän hallinnon silmissä uskottava valtiomies.

Vasemmistolaisena näkisin mielelläni, että presidenttiehdokkaiden joukosta löytyisi laajan kannatuksen omaava työväestön edustaja, vakaumuksellinen ja luja mies tai nainen. Sellaista ei ole. Paavo Lipposen hapuilut EU:n keskuksiin ovat täysin epäuskottavia ja vailla kanttia. Lipposella ei mörinästään huolimatta ole mitään annettavaa ns. eurokriisissä, joka on ennen muuta poliittinen ja rakenteellinen kriisi. Se on myös velkakriisi, joka koettelee EU:n oman toiminnan epäjohdonmukaisuuden vuoksi lähes kaikkia EU:n jäsenmaita, reittausfirmojen antamista boniteettilukemista riippumatta.

Lipponen on valtiomiesaikanaan pitänyt yhteyksiä eri valtioiden johtomiehiin, mutta niistä yhteyksistä on jäljellä vain muisto ja konsulttipalkkiot yhteistyöstä venäläis-saksalaisessa kaasuputkihankkeessa.

Tässä tilanteessa presidentiksi sopii ehdokkaista vain yksi henkilö ja mies, Paavo Väyrynen. Hänellä on rohkeutta nostaa eurooppalainen kissa pöydälle eikä hänellä ole ongelmia Venäjän kanssa.

Väyrynen on presidenttinä takuu myös sille, että kokoomusvetoinen hallitus ei pääse riehumaan kuin navetasta laitumelle keväällä päästetty mullikkalauma.

Ja tässä yhteydessä vasemmistolaisenkin pitää sanoa ääneen, että presidenttikamppailun yhteydessä tapahtuva keskustapuolueen vahvistuminen on maan edun kannalta hyödyksi. Perussuomalaisten kasvulle saadaan tämän kautta tukeva este.

Kun ihminen kohoaa yhteiskunnan hierarkiassa tarpeeksi korkeisiin valta-asemiin, hänen puheensa muuttuu merkillisesti. Hänen ei tarvitse enää välittää siitä, mitä sanat tarkoittavat, mikä on niiden semanttinen sisältö.

Puheelle tulee alaston valtaan liittyvä tehtävä, vaikuttaminen. Kun Olli Rehn esimerkiksi 12.12.2011 kertoi tv-haastattelussa, että EU-huippukokous pelasti euron, ei hän tarkoittanut eurovaluutan pelastumista. Ei euro valuuttana edes ole vaarassa. Sen sijaan vaarassa on koko joukko johtavien teollisuusmaiden pankkeja ja EU-komission poliittinen valta-asema. Huippukokoushan ei itse ongelmaan eli useiden maiden velkaantumiseen tuonut mitään ratkaisua. Puhuessaan euron pelastumisesta Rehn puhuikin itsensä ja asemansa pelastamisesta.

Toinen esimerkki. Paavo Lipponen vaatii, että Suomen pitää osallistua pysyvän vakausrahaston toimintaan, jotta se pääsee tekemään Eurooppaa koskevia päätöksiä. Hän kuitenkin tarkoittaa, että Suomen hallituksen ja eduskunnan pitää sitoutua rahoittamaan vakausrahaston ja Euroopan keskuspankin kautta juuri niitä pankkeja, jotka ovat ajaneet itsensä kriisiin.

Paradoksihan tässä päätöksentekoon osallistumispuheessa on siinä, että tuon huippukokouksen päätöksellä eriävät mielipiteet tai vaihtoehtoiset näkemykset velkaantumisesta ja ongelman ratkaisemisesta eivät enää osallistu päätösten muotoiluun. EU-johdon ja kahden suurimman euromaan muotoilemat päätökset on otettava sellaisenaan. Lipposen puheen sisällöksi jäi siis alaston kehotus, että pitää myöntyä tehtyihin linjauksiin ja että Suomen pitää osallistua suurten eurooppalaisten rahalaitosten “pääomittamiseen”.

Keskustelua ja päätöksentekoa Euroopan velkakriisistä vääristää perustava periaatteellinen ongelma. Käytännössä kaikki päätöksentekijät ovat suurempia tai pienempiä sijoittajia. He huolehtivat omaisuudestaan hoitaen paisuvia sijoitussalkkujaan kuka aktiivisemmin, kuka enemmänkin rutiininomaisesti.

Tämän vuoksi jokainen heistä peilaa jokaista velkaongelmaan liittyvää ratkaisumallia tai päätöstä oman varallisuutensa säilyttämisen näkökulmasta. Ja tämä näkökulma ei lähestulkoonkaan ole kokonaisuuden etua etsivä näkökulma.

Päinvastoin, kun puolustetaan omia sijoituksia eikä välttämättä edes oikeilla perusteilla, joudutaan automaattisesti suosimaan sellaisia ratkaisuja, joissa veronmaksajat pannaan huolehtimaan ja vastaamaan rahalaitosten hyvinvoinnista.

Miten omista sijoituksistaan huolestuneet poliitikot voivat ajaa köyhän kreikkalaisen tai vähävaraisen suomalaisen asiaa Euroopan velkakriisin ratkaisemisessa? Miten voidaan luottaa mihinkään, mitä poliitikot näissä yhteyksissä puhuvat?

Paavo  Väyrynen on oikealla asialla ehdottaessaan, että Suomessa varauduttaisiin ottamaan käyttöön oma markka rinnan euron kanssa. Ehdotus on järkevä olettaen, että eurovaluuttayhteisön kriisi on syvä eikä sitä kyetä käytettävissä olevin keinoin hoitamaan. Ruotsin ja Tanskan kokemus osoittaa, että hyvä talous ei vaadi eurojäsenyyttä.

Toisaalta Suomen oma kokemus osoittaa, ettei euroyhteisössä mukana oleminen välttämättä pakota yli varojen elämiseen. Kysymys Suomen osalta onkin siitä, millaiseen soppaan vireillä oleva yhteisvastuuprojekti pakottaa suomalaiset veronmaksajat ja mitä seuraamuksia laajeneva “vastuunotto” muiden veloista tulee elämälle tässä euromaassa aiheuttamaan.

Euroalueen kriisin “hoitaminen” edellyttäisi euron käyttöönottoa seurannaiden kymmenen vuoden aikana syvästi velkaantuneiden valtioiden talouden nopeaa elvyttämistä ja velkatason alentamista siedettävälle, ts. kansantalouden nettosäästösummalla hoidettavalle tasolle.

Onko tällainen kehitys saavutettavissa julkissektorin leikkauksilla, työelämässäolon ajan pidentämisellä, julkisten palvelujen yksityistämisellä ja lainanannosta vastuussa olevien kansainvälisten raha- ja finanssilaitosten tukemisella yhteisestä kassasta? Mielestäni ei sinne päinkään. Julkinen sektori on kaikissa maissa suuri työnantaja ja kysynnän ylläpitäjä. Sen alasajolla saavutetaan kylläkin valtionhallinnossa kirjanpidollisia säästöjä, mutta aiheutetaan syvä taantuma ja pahimmillaan ajetaan kansalaiset kurjuuteen ja kapinan partaalle.

Tehtiin suuri virhe ja melko käsittämätön arvio, jos euroa käyttöönotettaessa kuviteltiin saman korkotason voivan nostaa erilaisilla kehitystasoilla olevat kansantaloudet samalle suoritustasolle. Jälkiarvioinnissa on todettu, että kasvu perustui suurelta osin jatkuvaan velkaantumiseen. Velkaantumisen merkittävä osasyy oli finanssipääoman harjoittama seurauksista piittaamaton keinottelu.

EU-komission ja muiden korkean tason eu-virkamiesten ja parlamentaarikkojen välinpitämättömyys itse säätämistään vakauskriteereistä ei ole pelkästään ihmeteltävää. Se on anteeksiantamaton rikkomus, ellei rikos. Asian luonteesta johtuu, että kukaan ei ole kymmenen vuoden vinokehityksestä vastuussa. Valta on valta päättää myös siitä, miten valtaa sopii käyttää.

Väyrysen vaatimus varautumisesta on oikea, mutta sen toteuttaminen näyttää epärealistiselta toiveelta. Syynä on Suomen sitoutuminen eurovaluuttaan ja sen yhteydessä jatkuvasti edennyt sopimusperäinen integraatio, alistuminen keskusvallalle. Sopimuksia tärkeämpi tekijä on kuitenkin raha. Suomen valtion vastuut velkamaiden tukemiseksi erilaisissa eurojärjestelmissä ovat suorien lainojen ja vakuuksien perusteella noin 17,8 miljardia euroa (lokakuu 2011).

Tätä summaa merkittävämpi tekijä on Suomen osuus itse eurorahajärjestelmän luotottajana. Target-systeemin piti alunperin olla euromaiden sisäistä maksujenvälitystä helpottava pankkitekninen järjestely. Vuoden 2009 jälkeen siitä on tullut myös maksutaseeltaan miinuksella olevien velkaantuneiden maiden pikalainoitusjärjestelmä. Tämän järjestelmän päärahoittaja on Saksan Bundesbank yli 400 miljardin euron nousevalla lainoituksellaan. Suomen pankin osuus rahoituksesta oli vuoden 2011 marraskuun lopun tietojen mukaan 35 miljardia euroa (kts. kohta 9, alakohta 9.4, Eurojärjestelmän sisäiset saatavat). Kun Suomen valtionbudjetti on tänä vuonna noin 52 miljardia euroa, niin tässä vertailussa eurojärjestelmään satsattu 50 miljardia on se tekijä, joka tehokkaimmin estää Suomen nousun euroveneestä.

Tähän on tehtävä yksi painava varaus. Jos eurojärjestelmä rapautuu ja jos siitä lohkeaa suurempi joukko taloudellisesti huonossa jamassa olevia valtioita, eurosysteemin sisäiset valtiosopimukset menettävät merkityksensä. Euroopan keskuspankilla ei ole käytettävissään ulosottomiestä, joka hakee konkurssin maksumiehiä. Silloin Paavo Väyrysen visio voi toteutua.

Tätä kirjoitettassa näyttää kuitenkin siltä, että euro-Eurooppa jatkaa olemassaoloaan harvainvaltaisen päätöksenteon ja suurimpien talousmahtien sanelun viitoittamalla tiellä. Se millainen tie tulee olemaan, selvinee pääpiirteissään 9.12.2011 pidettävän EU:n huippukokouksen yhteydessä.

Liian moni kysymys on kuitenkin täysin avoin, jotta tässä kannattaisi edes suunnilleen ennakoida kokouksen tuloksia.

Jokin aika sitten Kansan Uutisten Viikkolehti haastatteli tutkija Pekka Sauramoa EU:n velkakriisiin johdosta. Vasemmistoliiton poliittinen sihteeri ja ministeri Paavo Arhinmäen avustaja Jussi Saramo löysi haastattelusta itselleen ohjeen EU-talouden hoitoon:

“Jos euron kanssa jatketaan se on korjattava. En näe vaihtoehtoja tiiviimmän yhteisen talouspolitiikan lisäksi. Pekka Sauramon haastattelu uusimmassa Viikkolehdessä kuvaa tilannetta hyvin. Henkilökohtaisesti pidän eurobondeja parhaimpina esitetyistä yhteisen talouspolitiikan osista. Myös Euroopan Vasemmistopuolue vaatii eurobondeja osana kestävää ratkaisua. Kreikan, Portugalin, Saksan ja Ranskan puolueet ovat vaatineet niitä jo kauan.”

Sauramo totesi mainitussa haastattelussa, että “tutkijan näkökulmasta euron purkaminen ei pitäisi olla poissuljettu, sillä on mahdollista, että liittovaltion rakentamisessa ei päästä riittävän pitkälle”. Hän viittasi aivan oikein maiden erilaisuuteen.

Sauramo jätti erittelemättä “euron purkamisen” eri variantit ilmeisesti siitä syystä, että yleisesti keskusteluissa Kreikan talouden romahduksen tulkitaan merkitsevän euron romahdusta. Mutta Kreikan talouden tilapäinen tai pitkäaikaisempikaan irrottaminen eurovaluutasta ei merkitsisi euron loppua, vaan sen vahvistumista.

Kreikkalaisen palkansaajan kannalta parempi suunnitelma lähtee siitä, että valtion lainataso pudotetaan sen kansantalouden todellista maksukykyä vastaavalle tasolle. Ratkaisu on, kuten jo muutaman kerran olen tullut todenneeksi, velkasaneeraus. Siinä sijoittajien ja keinottelijoiden vastuu toteutuu edellyttäen, että Kreikan vastuut velkojien suuntaan määritellään uudelleen ilman komissaarien välikäsiä.

Mutta mitä ovat paljon puhutut eurobondit? Niillä tarkoitetaan lainoja, joiden myöntämisen euroalueen valtiot rahoittavat ja takaavat yhteisvastuullisesti. Näin velkaantuneet maat saavat käyttöönsä edullista lainaa, vaikka oma luottokelpoisuus olisi nolla. Edullisuus taattaisiin terveen talouden maiden hyvällä luottoluokituksella, joka mahdollistaisi Europan keskuspankille kuvatun kaltaisen lainaustoiminnan.

Eurobondien käyttöönotto tarkoittaisi euro-Euroopan kansantalouksien velkavastuiden “sosialisointia”. Tässä sosialisoinnissa kysymys olisi nimenomaan korkotappioiden yhteisestä maksamisesta. Sen seurauksena kaikkien euromaiden velkojen korot asettuisivat euroalueen lainojen keskiarvoa vastaavalle tasolle. Heinäkuussa 2011 keskimääräinen korkotaso oli 4,6 prosenttia.

Jos Suomen valtion keskimääräinen lainakorko on tällä hetkellä 2,8 prosenttia ja lainamäärä 71 mrd euroa, on lainojen korkokulu noin 2 mrd euroa vuodessa. Eurobondien käyttöönotto nostaisi korkomenot 3,3 miljardiin. Se merkitsee prosenteissa 60 prosentin kasvua. Valtion velan ja lainanoton kasvu lisää vastaavasti korkokuluja. Tätäkö hallituspuolue Vasemmistoliitto ja sen poliittinen sihteeri haluaa?

Eurobondit eivät toimi heikoimpien valtioiden velkapuskurina tai taloudenpidon tehostamisen kannustimena. Voi pelätä käyvän aivan päinvastoin: Ne houkuttelevat velkaantumisen lisäämiseen ja johtavat euroalueen korkotason tasaiseen kasvuun.

Vaihtoehtona mainittu liittovaltio ei tuo ongelmaan mitään ratkaisua. Liittovaltio, kuten myös sitä mahdollisesti edeltävä EU:n taloushallitus, olisi vain hallinnollinen keino, jolla nousevat korkomenot eri valtioiden osalta tasataan keskimääräisen koron tasolle. Se mahdollistaisi ja edellyttäisi nykyajattelussa myös verovarojen keräämistä EU:n yhteiseen budjettiin ohi kansallisten parlamenttien. Sitäkö vasemmisto haluaa?

EU:n jäsenmaiden talouden tukeminen EU-budjetista on jo nykyisten rakenneohjelmien puitteissa mahdollista. Sitä on myös tehty, mutta tuloksista voidaan esimerkiksi Kreikan tupakanviljelyn tuen osalta olla monta mieltä. Loihtisiko liittovaltio tullessaan europoliitikkojen ammennettavaksi uuden viisaudenlähteen?

Joskus viitataan tässä yhteydessä USA:n liittovaltioon. Vertailu on monessa mielessä päin peetä, mutta velkaongelman suhteen yksinkertainen: USA:ssa liittovaltio ei takaa osavaltioiden lainoja.

Hallituspuolue Vasemmistoliiton vaihtoehdot ovat olemattomia sekä euroalueen taloutta, että myös EU:n tulevaisuutta pohdittaessa ja linjattaessa.

Tässä blogissa olen useaan otteeseen ottanut kantaa ilmaston merkeissä harjoitettavaan energiapolitiikkaan. EU yrittää kaikin käytettävissään olevin keinoin markkinoida ajatusta, jonka mukaan ilmaston hallitseminen olisi mahdollista hiilidioksidipäästöjä vähentämällä.

Tätä kautta se pyrkii määrittämään kansainvälisesti, miten energiaa tulisi käyttää. Ilmastopelotteen tehtävä on edistää EU:n aseman kohentumista kansainvälisessä energiakamppailussa.

Tavoitteen saavuttamiseksi EU pakottaa jäsenmaansa noudattamaan energiapolitiikassaan ja sen johdannaisena myös muilla yhteiskunnan toimintalohkoilla sellaisia menettelyjä, jotka vahingoittavat suoraan ao. maiden kansantalouksia, nostavat nopeasti energiakustannuksia ja sen seurauksena elinkustannuksia, johtavat ympäristörasituksen merkittävään kasvuun ja käyvät suoraan kaikkein vähävaraisempien kansalaisten perustavien elinehtojen kimppuun.

Tunnettu ympäristöblogi julkaisee säänöllisesti aihepiiriin liittyvä artikkeleita ja selvityksiä. Tuore kirjoitus esittää hyvän yhteenvedon tilanteesta. Suosittelen lämpimästi.

http://wattsupwiththat.com/2011/08/07/worldwide-co2-emissions-and-the-futility-of-any-action-in-the-west/#more-44703

Tutkija Ville Pernaa pelkistää kahden keskeisen presidenttiehdokkaan ominaisuudet seuraavasti: Demareiden Lipponen on oikeistolaisempi EU-poliitikko kuin kokoomuksen Niinistö. Niinistön epäilyt liittyvät lähinnä EU-komission rahapolitiikan hoitoon. Lipponen perää yhtenäisyyttä ja ilmiselvästi autoritaarisempaa johtotyyliä Euroopan unioniin.

Pernaalta jos nyt muiltakin jää ehkä huomaamatta, että nykyinen EU-kritiikki ei välttämättä ole Eurooppa-vastaisuutta. Perussuomalaisiin tämä huomautus ei ehkä päde, sillä heiltä ei ole juurikaan kuultu vaihtoehtoja euromaiden talouden hoitoon kokonaisuutena.

On kuitenkin ilmeistä, että Euroopan velkaantuneiden ja taloudellisesti heikoimpien maiden lisälainoitus ei ole se tie, joka johtaa ne ulos talouskriisistä. Kreikan viimeisin tukipaketti osoittaa havainnollisesti, mitä suurella metelillä luotu sijoittajavastuu ja pankkien osallistuminen käytännössä tarkoittaa.

Kyse ei suinkaan ole velkajärjestelystä sanan alkuperäisessä merkityksessä. Lainoja tosin uudistetaan, laina-ajat pidennetään jopa 30 vuoteen, kunkin rahalaitoksen oman tahdon mukaisesti. Mutta jos pankki pidentää laina-ajan, se vastaavasti voi periä korkeampaa korkoa. Sama koskee 20 prosentin lainaleikkausta.

Järjestelmä on laadittu sellaiseksi, että pankit eivät missään tapauksessa menetä euroakaan järjestelyissä. Päin vastoin. Kun Kreikan monien lainojen markkina-arvo ennen EU-maiden johtajien lainapäätöstä oli jopa vain 50 prosenttia nimellisarvosta, tehtiin velkaratkaisun laskelmat nollatason mukaisesti. Näin todellinen lainojen leikkaus jäi toteuttamatta. Nykysysteemissä viimeisenkin riskin poistaa vakausrahasto ja ennen sen laajentamista keskuspankki. Näiden yhteisin toimin jokainen sijoittaja välttää menetykset.

Velkasaneeraus on toimenpide, jossa lainakustannusten kokonaismäärä reaalisesti laskee. Eräät suurpankitkin esittivät 50 prosentin leikkausta Kreikan lainoihin. Ajatukselle oli realistinen perustelu. Ajateltiin, että näin valtio pääsee muutamassa vuodessa velkojensa hallitsijaksi. Sen jälkeen rahoittajan satsaus tuottaa reaalista tuottoa.

Rahan lainaaminen valtiolle on lainsäätäjien suosiossa euroalueella. Nimittäin jos sijoittaja lainaa valtiolle, se välttää 8 prosentin omapääoman vaatimuksen. Näin ollen lainoitus ei rasita  tasetta lainkaan.

Ellei rahamarkkinoilla määräisi ahneimpien tahto, Kreikan talouskriisi voitaisiin hoitaa historiaan muutaman vuoden kuluessa, ilman EU-komission ja Euroopan keskuspankin sähläystä pelkästään Kreikan hallituksen ja rahoittajien välisillä sopimuksilla. Tämä kylläkin edellyttää, että maassa olisi toimintakykyinen ja lujatahtoinen poliittinen johto.

Mutta näin ei tapahdu. On pakko päätyä johtopäätökseen, että EU-komission tavoite ei niinkään ole ongelmamaiden talouden kohentaminen, kuin EU:n johtaminen nopeasti varainsiirtoauttomaattina toimivaksi liittovaltioksi.

Kuulostaa ehkä vanhan toistamiselta, mutta tavoite on kansallisen päätöksenteon ja koko EU-alueen taloudellisen kilpailukyvyn kannalta tuhoisa kehitysnäköala. Liittovaltiossa hitaimmat, heikoimmat ja laiskimmat määräävät kehitysvauhdin.

Presidentinvaalien kiinnostavin kysymys liittyykin siihen, minkä kannan ehdokkaat ottavat Euroopan tulevaisuuteen, sen taloudenpitoon ja integraatiomalliin. Koska tähtiin ei ole kirjoitettu, miltä tulevaisuus näyttää, voi presidentti-instituutiokin kokea vähintäänkin hienosäätöä siinä tapauksessa, että maa pitkästä aikaa saa jälleen ns. vahvan presidentin.

Paljon on virrannut vettä sitten viime bloggauksen. Ei voi kieltää: ns. työväenpuolueiden takinkääntö europolitiikassa ja sitä seurannut hallitusratkaisu veivät kertaheitolla motivaation tältä kirjoittelulta. Sitten tuli – onneksi - kesäloma, mutta maailma se vain jatkaa kulkuaan. Euroopan ongelmat kärjistyvät eikä muuallakaan vallitse rauhaisa kehitys.

Kiinnostunut löytää toki pikapurkauksiani Kansan Uutisten verkkolehden keskusteluista. Naamakirjatuttavat eivät puolestaan juuri voi kommenttejani olla näkemättä, lukemisen laita on sitten kunkin oma asia. Mutta siitäkin huolimatta.

Kuten komissaari Olli Rehn julkisuudessa ilmoitti perjantaina 5.8.2011, on rahamarkkinoiden ongelmiin ja panikointiin löytynyt (osa)selitys: EU-komission päätökset ovat tulleet ymmärretyiksi sekä rahamarkkinoilla, että poliitikkojen keskuudessa puutteellisesti.

Rehnin mieleen ei juolahtanut, että komission ja sen kansallisten vasallien politiikka viimeisen vuoden aikana on ollut virheellistä, eikä kykene heikoimpien euromaiden talousongelmia poistamaan. Päinvastoin, komissio vaatii jälleen kerran yhdessä Euroopan keskuspankin johdon kanssa päättäväisiä jatkotoimia euron tukemiseksi.

Harhaanjohtava ilmaisu tarkoittaa suomennettuna, että vakausrahastoon pitäisi sijoittaa merkittävästi nykyistä enemmän rahaa, sekä suorana rahoituksena että eurovaltioiden vakuuksina. Tämä linja tarkoittaa jälleen suomennettuna sitä, että eurovaluuttamaiden yhteisestä kukkarosta pitäisi kyetä jatkossa maksamaan minkä hyvänsä velkaantuneen valtion rahalaitoksille ja sijoittajille tukea aina kulloinkin tarvittava määrä, kaatumisen estämiseksi.

Lopputulos on useampien tutkijoiden laskelmien mukaan sitä suuruusluokkaa, että vakausrahaston pääoma olisi noin 1500 miljardia. Euroopan keskuspankki saisi oikeuden laskea markkinoille euroalueen piirissä yhtenäisellä korolla lainapapereita, eurobondeiksi kutsuttuja. Näin saataisiin luoduksi varainsiirtoautomaatti maksukykyisten jäsenvaltioiden veronmaksajilta heikoimpien maiden rahalaitoksille.

Kysehän ei tässä prosessissa ole pahimmin velkaantuneiden eurovaltioiden ihmisten tukemisesta, vaan yksinomaan keinotteluluontoisten lainojen hoitokuluista. Niiden korot kasvavat sitä mukaa, kuin keinottelu rahamarkkinoilla etenee lainamarkkinoita kiristäen ja ajaa heikkoja kansantalouksia konkurssin partaalle.

Komission tavoittelema varainsiirtoautomaatti muistuttaa hämmästyttävästi edesmenneen reaalisosialismin taloudenpitoa. Myös niissä maissa kilpailukykynsä menettänyttä tuotantosektoria tuettiin yhteisestä kassasta ilman, että talouden tehokkuutta olisi saatu kohotetuksi. Lopputuloksena oli talouden romahtaminen.

Sama on edessä myös EU-Euroopalla, jos komissaarien taloudenhoito-ohjeita noudatetaan. Sitä ennen kuitenkin imetään tyhjiin vielä tällä hetkellä mukana sinnittelevien jäsenmaiden julkissektori. Se on nimittäin ainoa resurssi, josta valtioiden sisällä kyetään rahaa nyhtämään yksityistämällä ja palveluita leikkaamalla. Syntyy dominoefekti, joka johtaa pääomapakoon, kun EU:n jäsenmaiden kansainvälinen kilpailukyky romahtaa infrastruktuurin myötä innovatiivisen talouspolitiikan ja kehittämistyön muuttuessa varojen puutteessa mahdottomaksi.

Vaihtoehto tälle kehitykselle on olemassa. Se edellyttää, että EU-komission politiikalle pannaan välittömästi piste. Ongelmamaiden taloustuki lopetetaan. Komissio vetää näppinsä jäsenvaltioiden taloudenpidosta. Kukin valtio ottaa hoitaakseen itsenäisesti velka-ongelmansa. Tarvittaessa ko. maa irtoaa väliaikaisesti tai pysyvästi eurosta. EU palautetaan linjalle, jossa jäsenmaat ovat tasavertaisia neuvottelukumppaneita, hoitavat itse taloutensa ja päättävät yhteisesti niistä toimista, jotka voidaan EU:n puitteissa yhteisesti hoitaa.

Alkuun palatakseni EU-komission lääke viimepäivien huolestuttaviin talousuutisiin on eurotiedottajan nimeäminen. Siihen tehtävään on päätetty asettaa EU:n presidentin virkaa hoitava Van Rompuy. Tälle herralle ei olekaan löytynyt oikein mitään työtä komissaarien konttorissa. Nimityksellä siirretään huomio hallitusten päämiesten ja EU-komission kaoottisesta touhuilusta yhden miehen niskoille.

Eikä vielä ole kulunut kuin pari viikkoa siitä, kun tämä turha joukko sai valmiiksi veret seisauttavat päätöksensä euroalueen talouden pelastamiseksi ja velkaongelmien poistamiseksi!

Timo Soinin tv-haastattelu on herättänyt merkittävän voimaperäisen keskustelun hänen ennakoidusta takinkäännöstään, eikä syyttä. Jyrkän kielteinen kanta velkamaiden lisätukemiseen oli nimittäin perussuomalaisten keskeinen vaalitunnus muutenkin jyrkän EU-vastaisuuden ohella.

Haastattelun katsoneena muistan, että Soini kertoi neuvottelujen olevan meneillään, mutta ei suostuvansa Portugalin tukemiseen aikaisemmin, ts. ennen vaaleja esitetyllä tavalla. Se, millä tavalla hänen puolueensa vakautusmekanismia tulee käsittelemään ja mikä asiallisesti ottaen on perussuomalaisten vaihtoehto, jäi haastattelussa selvittämättä siitä huolimatta, että Petri Kejonen asiaa yritti pontevasti tivata.

Aivan lähipäivinä kuullaan, mitä Soini ja Urpilainen ns. vakausmekanismista “aikuisten oikeasti” ajattelevat. Kannattaa muistaa, että myös demarit ovat hallituskysymyksen osapuoli.

Jos molemmat hallituksen potentiaalit tekijät rikkovat vaalilupauksensa, eduskuntavaalien demokratiavoitto kääntyy parlamentaarisen puoluedemokratian kriisiksi ja äänestäjien rökäletappioksi. Miten silloin suu pannaan?

Aikaisemmin useaan otteeseen tässäkin blogissa käsitelty oppositiopuolueiden ratkaisijarooli kiteytyy parhaillaan, toukokuun alkupäivinä käynnistyvissä Suomen hallitusneuvotteluissa.

Ulkopolitiikka ja erityisesti eurooppapolitiikka käyvät nyt sisäpolitiikan edellä. Edellisen hallituksen perintöä vaaliva Jyrki Katainen ja hänen takanaan Kokoomus pitävät kynnyskysymyksenä suostumista EU:n vakautuspaketin hyväksymiseen sellaisena kuin se on suunniteltu.

Suuremmista oppositiopuolueista eu-pakettia vastustavat sosialidemokraatit, perussuomalaiset ja vasemmistoliitto. Uusi oppositiopuolue keskusta on sidoksissa edellisen hallituksen linjaan Kiviniemen ja hänen klaaninsa kautta, mutta asennoituminen ei puolueessa enää ole yhdenmukaista.

Ollaan tultu tilanteeseen, jossa Suomen tuleva hallitus voi tehdä EU-Euroopan historiaa. Jos hallitus nielee Olli Rehnin ja hänen taustavoimiensa eli rahalaitosten rakentaman vakautusmekanismin sellaisenaan, hallitus ei tee historiaa, vaan vain ajautuu sen mukana totuttuun tapaan edesmennen uppotukin tavoin.

Ratkaisu riippuu sosialidemokraattien omaksumasta linjasta. Puolue on Euroopan velkaantuneimpien maiden muodostaman probleeman ratkomisessa edustanut oppositioroolinsa provosoimaa kriittistä linjaa. Se on vaatinut rahalaitosten osallistumista, kuitenkaan määrittelemättä tarkemmin, mitä tämä asiallisesti ottaen valtiosta puhuttaessa tarkoittaa.

Urpilaisen tulkinta velkasaneerauksesta sisälsi ainoana konkreettisena ehdotuksena laina-aikojen ja korkojen uudelleen järjestelemisen. Se on velkojen järjestelyä, mutta ei saneerausta. Valtion velkasaneeraus tarkoittaa sekä lainojen uudelleen järjestelemistä, että niiden leikkausta. Samalla saneeraukseen sisällytetään aina velkojien vaatimuksia valtiontalouden suhteen.

Valtiontalouden ja sen myötä koko kansantalouden rakenteiden tarkistaminen on olennainen osa velkasaneerausta. Perimmäinen tavoite on nostaa valtion kilpailukyky ja sen talouden iskuvoima kansainvälisessä vertailussa sellaiselle tasolle, että toiminta itsenäisenä talouden subjektina käytännössä onnistuu.

Tällaista vaatimusta ei sosialidemokraatien suusta tai kynästä toistaiseksi ole noussut. Voi esittää vakavan epäilyn, ettei sellaista tulla näkemäänkään. Keskeisin syy on siinä, että sosialidemokraateilla on vankka kaipuu hallitukseen ja halu joustaa valta-asemien saavuttamiseksi. Toinen merkittävä syy on kansainvälisten tukijoukkojen puuttuminen. Sosialisdemokraattiset puolueet Euroopassa eivät ole asettaneet EU-talouden ns. vakautuspakettia kyseenalaiseksi. Suomen sosialidemokraateilta puuttuu siis tovereiden tuki. Näin ollen voidaan ennakoida, että sosialidemokraattien kriittisyyden perusjuuri on ollut heidän hallituspoliittinen oppositioasemansa. Kun oppositiosta pääsy häämöttää, halu joustoihin lisääntyy.

Paradoksaalisesti näyttää siis siltä, että eurooppalaisen historian tekeminen suomalaisin voimin jää perussuomalaisten harteille. He ovat suhteellisen johdonmukaisesti edustaneet vakautuspaketin torjuvaa linjaa ja suunnilleen paikkansapitävillä argumenteilla. Sen sijaan vaihtoehtoinen toimintamalli on jäänyt vähemmälle huomiolle.

Syynä voi olla median liioiteltu tehokkuusvaatimus. Jokaisessa haastattelussa, jossa asiaa on käsitelty, on ajankäyttöä säädelty siten, ettei pidemmille analyyseille ja vaihtoehtomalleille ole jäänyt tilaa. Kyseessä on kuitenkin sen luokan asiakokonaisuus, että sen esittelyyn ei yksi aanelonen riitä. Tämä ei tarkoita, että perussuomalaisten vaihtoehto todella olisi olemassa.

Sellaista kuitenkin odotetaan näkyvien poliitikkojen suusta myös muualla kuin Suomessa. Timo Soinista on viime kuukausina tullut poliitikko, jonka ääntä kunnellaan ympäri Euroopan ristiriitaisin tuntein. On pantava erityisesti merkille, että myös suurimmat EU-kustannukset kantava Saksa on vaihtamassa vakautussopimuksen suhteen kriittisille linjoille.

Suuri saksalainen talouspoliittinen aikakauslehti Focus ei ole ainoa foorumi, jossa EU-komission vakautusjärjestelmä on alettu nähdä kielteisessä valossa. Tulkinta on yhä useammin sellainen, että euron vakautusvälineenä mainostettu sopimuskokonaisuus onkin yleiseurooppalainen varainsiirtojärjestelmänä, jolla verorahaa siirretään taloudellisesti vakaammilta maille löysän talouspolitiikan valtioille.

Jos perussuomalaiset kykenevät hallitusneuvotteluissa lyömään pöytään todellisen vaihtoehtoisen talouspoliittisen mallin ja vielä siten, että Kataisen joukkue Euroopan talousministerien huippukokouksessa joutuu esittämään sen vaihtoehtoratkaisuna nykykonseptille, tulee aloitteen merkitys ylittämään mittavasti suomalaisen hallituspolitiikan puitteet. Tässä mielessä Suomi ja perussuomalaiset voisivat olla todella eurooppapolitiikan tekijöitä.

Mutta tämä kaikki jää nähtäväksi. Valta on siitä erikoinen asia, että se turmelee käyttäjänsä aina. Ja kuten vanha kansanviisaus toteaa: absoluuttinen valta turmelee absoluuttisesti. Suomalaisella vaalikansalla onkin nyt ainutlaatuinen mahdollisuus mitata omin silmin ja korvin sitä turmelevaa vaikutusta, joka vallalla jo ituasteella voi olla haltijoihinsa.

On hyvin mahdollista, että myös Timo Soini osoittautuu vain Veikko Vennamon perintöä käytännössä kuuliaisesti noudattavaksi pelin poliitikoksi. Silloin hallituksessa oleminen voittaa kansainvälisesti merkittävämmän roolin eurooppalaisen politiikan tienavaajana.

SDP:n puheenjohtaja Jutta Urpilainen ei ymmärrä velkajärjestelyn ydintä. Hän suositteli YLE TV1:n vaalitentissä velkajärjestelynä Portugalin lainojen lykkäystä, vaikka tarve olisi keinotteluluontoisten ja kevytmielisesti myönnettyjen lainojen huipun leikkauksesta. Tämä on velkajärjestelyn ydin.

Vain tällaisen operaation avulla ongelmamaiden hallitukset ja kansalaiset saisivat uskottavan näköalan säästötoimilleen ja talouden kuntoon saattamiselle. Samalla tahalaitoksille syntyisi selkeä käsitys siitä, mitä todella tapahtuu. Urpilainen työntää velkajärjestelyn sisällön vesittämisellä demarijalkansa hallituksen oven väliin - jospa sittenkin.

Ylivelkaantuneiden maiden tulevaisuuden kannalta velkasaneerauksessa on velkojen vähenemisen ohella myös toinen, yksittäisten ihmisten ja perheiden elämään liittyvä positiivinen puoli, joka ei yleensä näissä yhteyksissä tule esille.

Saneeraus pudottaa velkojen määrän tasolle, jolla niistä voidaan sovitun ajan puitteissa selvitä. Tämä on sekä ao. hallitusten toiminnan, että yksittäisten kansalaisten motivaation kannalta hyvin keskeinen kysymys. Eri osapuolten kesken soviteltu saneerausohjelma pakottaa kansantalouden kilpailukyvyn kohentamiseen, hallinnon rationalisointiin ja voimavarojen rationaaliseen käyttöön. Nämä kaikki ovat kansantalouden kasvutekijöitä. Siksi voi arvioida, että myös yksittäiset ihmiset ja perheet näkevät saneerauksen toteutuessa tunnelin päässä muutakin valoa, kuin vastaantulevan veturin valonheittäjät. Jos toivo puuttuu, niin kaikki puuttuu.

Kyse on tietenkin myös ko. valtioiden, hallitusten ja poliitikkojen osaamisesta. Jos EU olisi sitä, mitä sanoo olevansa, se asettaisi ylivoimaisten velkojen kanssa painivien maiden käyttöön asiantuntijoita, jotka eivät ole rahalaitosten asiamiehiä. Keinoja tukea talouden kehitystä on myös EU-projektien ja -ohjelmien puitteissa.

Velkojen siirtäminen, paisuttaminen ja ikuistaminen uudelle korkeammalle tasolle ei ratkaise ongelmia, vaan pitkittää ja kasvattaa niitä edelleen. Kannattaa myös panna merkille, että osittain EU:n heikoimpien maiden ongelmat johtuvat EU:n omasta talouspolitiikasta ja siihen sisältyyvästä perusongelmasta. Kuviteltiin, että yhteinen valuutta- ja rahapolitiikka johtaisi automaattisesti euromaiden tasaiseen kehitykseen. Yhteisen rahapolitiikan avulla toteutui kylläkin massamittainen pääomien siirtyminen halpojen kustannusten jäsenmaihin. Mutta elintason nopea nousu ei tapahtunut talouskasvun mukaisesti, vaan mittavan velkaantumisen kautta. Tätä kyseisten maiden poliitikot piiskasivat eteenpäin oman kannatuksensa ja valtansa pönkittämiseksi.

EU ei organisaationa Maastrichtin ja Lissabonin sopimusten mukaisesti voisi lainkaan olla osapuoli, saati johtaja nyt meneillään olevasssa prosessissa. Mutta sopimukset joutavat roskakoriin, kun ajetaan suurten kansainvälisten rahalaitosten asioita. Ja näiden asioiden hoitamiseen riittää myös Suomessa vasalleja.