Kari Arvola

Suomen eduskunta on talouskriisin vuoksi myös kesälomakautensa ajan kokoontumisvalmiudessa. Maan virallinen ylimmän vallan haltija voidaan tarvittaessa kutsua siunaamaan hallituksen tekemät takaus- ja lainoituspäätökset, jos (tai paremminkin kun) Espanja ryhtyy nauttimaan EU:n taloudellista kriisitukea.

Eduskunta on politiikan statisti sen vuoksi, että hallitus tuo sen käsiteltäväksi vain tiedonannon jo tekemästään tukipäätöksestä. Koska pääministeri ja talousministeri ovat EU:n neuvottelupöydissä loppukeväästä ja alkukesästä tukipakettiin henkilökohtaisesti sitoutuneet ja eduskuntakin sitoumukset kesäkuun lopussa hyväksynyt, vievät hallituspuolueet yksinkertaisella enemmistöllään komission ratkaisut läpi eduskunnassa.

Suomen hallitus puolestaan on vain kulissipaino yleiseurooppalaisella näyttämöllä. Siellä sekä käsikirjoittajana että ohjaajana toimii EU:n komissio. Tällainen on yleiseurooppalaisen talousdirigismin vallan tase komission kesäkuun alkupäivinä loppuun viemän vallankaappauksen jälkeen.

Hiljainen kaappaus

Lukija saattaa kysyä, mistä vallankaappauksesta nyt oikein puhutaan? Kysymys on oikeutettu. Kreikan pelastuspaketin ja siitä ennakkoon käydyn keskustelun yhteydessä tosin tuli laajalti tietoisuuteen, että EU on ryhtymässä poikkeuksellisiin toimiin tämän yhden vähäisimpiin lukeutuvan Euromaan talouden ”pelastamiseksi”. Mutta nyt pelastamassa ei olla vain Kreikan taloutta, vaan koko eurovaluuttaa. Siksi on rakennettu rahoituspuskuri, jonka avulla markkinoiden uskotaan rauhoittuvan. Rahaa on, eikä euromaita päästetä vararikkoon. Keskeinen toimija operaatiossa on EU-komissio.

Vain harvat ovat uskaltautuneet pohtimaan kysymystä, onko kysymys oikeastaan Kreikan talouden pelastamisesta, euron pelastamisesta vaiko vielä jostain muusta. Yksi harvoista EU:n valtastruktuuriin huomiota kiinnittäneistä keskustelijoista oli Helsingin Sanomien Paavo Rautio 24.6.2010. Hän haki pääkirjoituksessaan lähinnä EU:n valtaelinten keskinäisiä vastuita jäsenmaiden talouksien, EU:n ja euron puolustamisessa, jotka hän ilman erityisiä perusteluja kertoi operaation syyksi ja oikeuttajaksi. Komission roolin muuttuminen ja siinä luvussa suomalaisen talouskomissaari Olli Rehnin tekemiset ja motiivit eivät Rautiota kiinnostaneet.

Kreikan talousproblematiikkaa on allekirjoittanut pohtinut aikaisemmin mm. täällä.

Epäilyksen ääni

Eduskunnassa ”pelastusprojektin” periaatteellisIIn ja EU-talouden mekanismien toimintaa koskeviin ongelmiin on paneutunut nähtävästi vain (toistaiseksi) keskustalainen edustaja Markku Uusipaavalniemi. Hän kritisoi perustellusti olettamusta, jonka mukaan apupaketista voisi olla euron tai ongelmatalouksien kannalta kestävää hyötyä. Hänen vaihtoehdokseen esittämä setelirahan käyttö kuuluu yhtenä välineenä siihen keinovalikoimaan, jota on käytetty ja käytetään valtiontalouden vararikkotilanteessa tai sellaisen uhatessa talouden elvyttämiseen ja kilpailukyvyn kohentamseen.

Olisiko setelirahoitus ratkaisu euron tulevaisuuteen tai Kreikan talouden pelastamiseen, on kysymyksenä kiinnostava. Jos Euroopan keskuspankki USA:n Fedin tapaan ryhtyisi setelipankiksi, se kylläkin välttäisi markkinarahan aiheuttamat rahoituskustannukset ja pystyisi hoitamaan edelleenrahoitusta nollakorolla. Mutta liikkeellä olevan tai tarjotun rahan määrä ei loputtomiin kykene lisäämään rahan kiertonopeutta ja sen kautta kasvua sisämarkkinoilla. Ja juuri tässä on euroalueen keskeinen ja pysyvä ongelma.

Globaalitalous on monimutkaisten vuorovaikutusten ja mekanismien kokonaisuus. Siksi yksinkertaiset ratkaisut ovat houkuttavuudestaan huolimatta tuskin mahdollisia. Sen sijaan Uusipaavalniemen varoitukselle uudesta ja nykyistä suuremmasta rysäyksestä on vakavia perusteita.

Tukipaketin luonne ja koko

Euron pelastamiseen suunnittelun toimenpidepaketin kokonaisarvo suorine tukineen, lainoineen ja takuineen on 750 miljardia euroa. Paketti koostuu kolmesta osasta. EU varaa talouspuskuriin suorana tukena ja luottoina 60 mrd. Tarkoitusta varten perustetun EU:n uuden rahoitusyhtiön kautta annettava jäsenvaltioiden kahdenvälinen laina- ja takuupaketti käsittää 440 mrd euroa. Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n lainoitus takuineen on enintään 250 mrd euroa, kaikki yhteensä siis 750 miljardia. Suomen kokonaisvastuut paketista ovat noin 8 miljardia.

Kreikan akuuttiin tukemiseen rahaa käytetään suunnitelmien mukaan vuoteen 2013 mennessä 110 mrd euroa. Tukien määrä jakautuu euromaiden kesken tehdyn jyvityssuunnitelman mukaisesti. Suurin tukija on Saksa 22 miljardillaan, kakkosena on Ranska 17 miljoonallaan ja kolmosena Italia 15 miljardillaan. Suomen osuus paketista on noin 1,5 mrd euroa.

Tukipaketti on 11 miljoonan asukkaan Kreikan kansantalouden mittasuhteisiin nähden mahdottoman suuri. Kun 142-miljoonainen Venäjä vuonna 1998 ilmoitti bankrotistaan, IMF tuki talouden kuntoon saattamista 15 miljardin dollarin lainoituksella. 230 miljoonan asukkaan Indonesia sai vastaavassa tilanteessa vuonna 1998 tukea 12 mrd dollaria.

Kreikan taloustuen ylimittaisuuden mahdollisti kaksi perustavaa syytä, joihin olen aikaisemmin viitannut: Operaatiolla pelastettiin suurimmat Kreikan rahoittajapankit Ranskassa ja Saksassa. Toinen, jatkossa yhä suuremman merkityksen saava tekijä on periaate, joka ainutlaatuisella tavalla jakaa yhden valtion velkataakan ja talousvastuut kaikkien eurovaltioiden kannettavaksi. Tilanne teki varkaan. Kun tuli mahdollisuus avata rahalaitoksille avoin piikki, niin miksi sitä ei olisi avattu? Onhan EU ennen muuta Euroopan talousyhteisö poliittisine päällysrakenteineen.

Bankrotin torjunta..

Operaation virallinen perustelu oli euron pelastaminen ja muiden heikomman talouden EU-maiden vararikon estäminen. Suomalaiskeskustelussa pääministeri Vanhanen ja talousministeri Katainen käyttivät ahkerasti argumenttia, jonka mukaan Kreikka on pelastettava, jotta se ei joudu vararikkoon ja vedä muita maita perässään. Argumentti on virheellinen.

Kreikka joutui kansantaloutena vararikkoon (ital. banco rotto = rahanvaihtajan särjetty pöytä), kun se a) huhtikuussa 2010 ilmoitti, ettei enää selviä lainakoroistaan ja lyhennyksistään ja kun b) sen suurimmat rahoittajat samaan aikaan ilmoittivat, etteivät ne enää anna uutta lainaa Kreikalle edes 30 prosentin korolla.

EU:n perussopimuksen (Lissabonin sopimus) mukaan EU:n kompetenssi yksittäisen jäsenmaan talouden vakauden ja kasvun ohjauksessa päättyisi tässä vaiheessa. Periaate yksittäisen valtion talouteen puuttumattomuudesta on kirjattu Lissabonin sopimuksen pykälässä 125 (No-Bailout –periaate). Pykälä luettelee ne valtiosta itsestään riippumattomat kriisitekijät, jotka puuttumisen suvereenin valtion asioihin sallivat.

Tällaisista ei Kreikan tapauksessa ollut puhettakaan. Päinvastoin: Kreikan ”tapausta” on edeltänyt maan poliittisen johdon vuosikausien aktiivinen toiminta talouskuplan luomiseksi halvan EU-rahan turvin sekä EU-hovin passiivinen ja piittaamaton suhtautuminen jäsenmaansa kehitykseen.

..vai sen hoito?

Kun vararikkoon joudutaan, kuten viime vuosikymmenten taloushistoriassa on hyvin usein tapahtunut, suvereeni valtio käynnistää velkojiensa kanssa neuvottelut, joissa etsitään rahoituskriisiin eri osapuolia tyydyttävät ratkaisut ja aikataulut. Foorumiksi tällaisille neuvotteluille suuret liikepankit ja rahalaitokset ovat perustaneet ns. Lontoon klubin. Sen puitteissa vararikkotilanteen osapuolet, yksityiset lainoittajat, pankit ja valtiot analysoivat luottamuksellisissa neuvotteluissa taloudelliset vastuut ja katsovat samalla, miten paljon kukin joutuu vararikosta ottamaan ”takkiinsa”.

Järjestely turvaa eri osapuolten edut ja varmistaa sen, että tilanteen hoitamisella ei mikään yksittäinen osapuoli kykene tekemään ylimääräistä rahaa. Siitä keskinäinen kontrolli pitää huolen. Mekanismi on hyvin kustannustehokas ja säästää rahaa.

Koska Kreikan tapauksessa suurin velallinen oli valtio, velkojainkokous olisi yhdessä valtion edustajien kanssa joutunut suunnittelemaan Kreikan taloudelle saneerausohjelman, jonka avulla maan luottokelpoisuus ja kyky vastata taloudestaan olisi jollain aikavälillä kyetty varmistamaan. Akuutin maksukyvyttömyyden suhteen avustusinstrumenttina toimii ”viran puolesta” Kansainvälinen valuuttarahasto IMF.

Kaappaus ja tulokset

Touko-kesäkuun vaihteessa 2010 EU:n komissio teki kahden suurimman jäsenmaan hallitusten vaikuttaessa aktiivisesti taustalla päätöksen, jonka seurauksena EU:n sisäisessä vallankäytössä tapahtui syvällinen muutos ja käänne poliittisessa paradigmassa.

EU:n komissio kaappasi itselleen oikeuden romuttaa EU:n Lissabonin perussopimuksen talouden ohjauksen peruspilarit euromaiden hallitusten passiivisesti hyväksyessä. Lisäksi se loi käytettäväkseen rahoitusinstrumentin, jonka volyymi 750 mrd euroa on viisinkertainen verrattuna EU:n koko budjettiin vuonna 2010.

Perusteluksi komisaarien kaappaukselle jää euron vakauden varmistaminen siten, että heikoimpien euromaiden joutuminen vararikkoon estetään massiivisen tukirahoituksen avulla. Kesäkuun kaappauksen jälkeen on ilmennyt, ettei euron vakauttaminen valuuttana ole onnistunut. Kreikan talous ja yhteiskunnan kehitys tulevaisuudessa on suuri kysymysmerkki.

Euron hinta on alennut tasolle, joka vastaa kohtuullisesti sen todellista arvoa suhteessa US-dollariin ja myös sen ostovoimaa OECD:n pitkäaikaisessa pariteettivertailussa. Tätä voi luonnehtia terveeksi kehitykseksi, vaikkei se ollutkaan suunniteltua. Käänteinen pelotevaikutus eli rahamarkkinoiden vakuuttaminen ei ainakaan Espanjan tapauksessa näytä toimivan. Rahalaitosten hinku yhteiselle ruokakupille on ymmärrettävästi suuri ja ruokahalu kasvaa syödessä.

”Perustuslain” vararikko

EU-komission tukiratkaisun keskeisin sisältö on piikin aukaiseminen euromaiden velkojille yhteisessä pussissa. Samalla on keskusteluitta ja ilman EU:n jäsenvaltioiden edustuselinten nimenomaisia päätöksiä romutettu Lissabonin sopimuksen kantava taloudellinen periaate.

Se kieltää eksplisiittisesti EU:n komission toiminnan eurovaltioiden rahoittajana sekä Euroopan keskuspankin ryhtymisen jäsenvaltioiden arvopapereiden ostajaksi. Nyt on käytännössä mitätöity ne periaatteet, joiden varaan eurovaluutan vakauden itsesäätely oli rakennettu. Itsesäätelyn tilalle astuu keskusvalvonta taloudellisine sanktioineen.

Perustuslaillinen kaappaus johtaa Euroopan yhteisön nopeutuvaan liittovaltiokehitykseen. Keskusvalta säätelee yksittäisten jäsenvaltioiden taloutta julkisuudessa esitellyin keinoin tiukemmin, kuin esimerkiksi USA:n hallitus osavaltioiden taloutta. Keskitetty säätely ja samanaikainen piikin avaaminen rahalaitoksille tulee aiheuttamaan, että eurovaluutta muuttuu yhä haavoittuvammaksi ja heikkenee edelleen. Euroalueen laajentaminen, jota komissio jatkuvasti jankuttaa, tarkoittaa takertumista illuusioksi osoittautuneeseen odotukseen, jonka mukaan yhteisvaluutta olisi takuu eri kehitysasteella olevien kansantalouksien samanlaisesta kehitysvauhdista.

Heikoimpien johdolla eteenpäin

Toteutettu ”uudistus” merkitsee kehitystä, jossa heikoimmat eurovaltiot määräävät EU-alueen vauhdin. Ne kuorivat kasvukykyisten jäsenvaltioiden nettovarallisuudesta kerman talousvajeittensa ja kehitysohjelmiensa käynnistämiseen sekä käynnissä pitämiseen. Samalla kasvutalouksien pääomapako EU:n ulkopuolelle tulee kiihtymään.

Jatkossa keskusteluun noussee ja pitääkin nousta yhä selväsanaisemmin kysymys, miten pitkään komissaarien suunnitelmatalous kykenee pitämään yllä illuusiota yhden euron valtioliitosta. Käytäntö osoittaa vakuuttavasti, että EU:n taloudet muodostuvat ainakin kolmen kerroksen väestä. Kun mukaan ollaan vetämässä myös Balkanin maita ja jalkansa oven väliin on työntänyt myös Turkki, niin erityisen suurta luottamusta valtioliiton tulevaisuuteen on mahdotonta osoittaa.

Kari Arvola