Kari Arvola

Nythän se jo toteutuikin, sijoittajien toiveuni. Euroopan unionin talouspoliitikot ilmoittivat maailman finanssikapitalisteille, että täällä on piikki auki, me takaamme kaikki nykyiset ja tulevat velat.

Tämän jälkeen on ehkä turha kysyä, mitä EU:n perussopimus tästä operaatiosta oli mieltä. Olli Rehnin tulkinnan mukaan kyseessä on luonnonilmiö, johon asianomaisella valtiolla ei ole mahdollisuuksia vaikuttaa. Sellainen poikkeus Lissabonin sopimuksessa sallitaan näissä valtioiden ja keskuspankkien välisen talousavun kysymyksissä.

Jos asiaa ajatellaan vieläkin tovi eteenpäin, niin 750 miljardin takuupaketti on liian pieni. Kansainvälisillä sijoittajilla on aihetta tyytymättömyyteen. Kreikan 110 miljardin lisäksi takuiden tulisi kattaa Irlannin 42 miljardia, Portugalin 50 mrd, Espanjan 223 mrd, Italian 704 mrd eli yhteensä 1130 miljardia euroa, jotta sijoittajat olisivat täysin tyydytettyjä. Mutta vielä on aikaa ja Rehnillä siis työtä ennen hyvin ansaittua kesälomakautta.

Vanhan marxilaisen(kin) arvoteorian mukaan rahalla on tekemistä myös reaalitaloudessa luotujen arvojen kanssa. Koska viime yön aikana ei mielestäni ole missään voinut syntyä uutta arvoa luvatun 750 miljardin edestä, niin rahastoksi kutsuttu uusi EU-työkalu tarkoittaa etukäteen pantiksi annettua työtä, jonka reaalisisältö tuotetaan tarpeen vaatiessa, jos kyetään.

Ymmärrän kyllä, että juuri tällaiseen ratkaisuun on varaa, vaikka ei omaa rahaa. Olisiko toinen tie ollut tai olisiko sellainen vieläkin mahdollinen? Olisiko Kreikka voinut käydä taloutensa vakautuksesta kahdenväliset neuvottelut kiireisimpien velkojiensa kanssa ja sitoutua useamman vuoden kehittämisohjelmaan EU:n veljellisellä myötävaikutuksella? Ensiapu köyhimpien velkojien rauhoittamiseen olisi turvattu IMF:n kanssa.

Eurosta huolta kantava saattaisi ajatella, että kuvitteellisen rahaston sijasta olisikin käynnistetty koko valuutta-alueen kattava suhdanneohjelma, jonka painopiste olisi ollut laajasti ymmärretyn infrastruktuurin parantamisessa moderneja vaatimuksia vastaavalle tasolle. Se olisi tarkoittanut reaali-investointeja eniten niihin maihin, joissa tarve on suurin ja kasvuprosentit helpoimmin nostettavissa. Yksi näistä suurimman suhteellisen hyödyn saajista olisi varmaankin ollut Kreikka. Tätä kautta maa ja sen asukkaat olisivat saaneet positiivisen piristysruiskeen sen sijaan, että heidät nyt ajetaan ahtaalle ja viedään kasvumahdollisuudet vuosiksi.

Niin, olet varmaan oikeassa, reaalimaailmassa tällaista ei pääse tapahtumaan. Siellä vallitsee toisenlainen logiikka, jonka Jori Malmsten kiteytti vuosia sitten Nikkelimarkassaan todeten: Ainahan on maksettava, eikös juu, mitä tässä maailmassa velkkaantuu, oli rahaa taikka ei.